torstai 20. lokakuuta 2011

Tervetuloa Täimaahan!



Muutama päivä sitten vierailin järjestöni toimistossa, joka sijaitsee Kalanki-kaupunginosassa. Toimiston yhteydessä on myös hostelli, jossa majoittuvat juuri saapuneet tai lähtöä tekevät vapaaehtoiset. Tapasin siellä yhdysvaltalaisen juuri eläkkeelle siirtyneen naisen, joka päätti kokeilla vapaaehtoistyötä ja tuli Nepaliin. Vietettyään täällä vajaa kaksi viikkoa hän varasi lennot takaisin Yhdysvaltoihin ja itki puhelimessa aviomiehelleen, ettei enää kestä. Kysyin häneltä, eikö häntä kaduttaisi jälkeenpäin, jos hän luovuttaisi nyt.  Hänen piti viettää täällä kuusi viikkoa, mikä tuntui hänestä ikuisuudelta, mutta minusta taas piece of cake -ajalta.

Tässä sitä oltiin, juuri eläkkeelle siirtynyt sosiaalityöntekijä lähti parantamaan maailmaa ja luovutti viikon jälkeen. Hän valitti kaikesta: nepalilaisten ihmisten elämäntavasta, hygieniasta, liikenteestä, sängyistä, lattiamatoista… Tuntuu, että me nuoremmat vapaaehtoiset sopeudumme huomattavasti paremmin uusiin olosuhteisiin. Hyväksymme, että matot täällä ovat likaisemmat kuin tiet kotimaissamme ja pistämme toisemme nuolemaan ne totuus vai tehtävä -pelissä. Hyväksymme, että paikallinen täikanta löysi uuden väliaikaisen kodin meidän päissämme. Aina tilaisuuden tullen pengomme toistemme hiuksia ja huudamme: ”Yesss, I found one!”


Joessa sitä peseytyy niin lehmä kuin ihminen!

Hyväksymme myös, ettei täällä ole kunnollista jätteenkierrätysjärjestelmää, vesijärjestelmää, eikä kunnon teitä.  Toimivaa verotusjärjestelmääkään täällä ei taida olla. Jos sellainen on olemassa, se on täysin korruptoitunut, joten siitä ei taida olla hirveästi hyötyä. Nepalissa ei myöskään ole perustuslakia.

Joihinkin asioihin vapaaehtoinen voi toki vaikuttaa, kuten nepalilaisten käsityksiin siitä, miten länsimaissa eletään. Voin esimerkiksi kertoa lapsillemme, ettei elämä lännessä ole sellainen, mitä 50 Centin musiikkivideot antavat ymmärtää. Voin selittää heille, että länsimaissa ihmiset tekevät kovasti töitä eivätkä poimi rahansa puista, niin kuin täällä usein ajatellaan.  Nepalilainen työpäivä alkaa klo 10 ja loppuu klo 16, samaan aikaan kun Suomessa palvelualan lauantaitkin ovat pitempiä.

"Toimiva" jätteenkierrätysjärjestelmä.

Mikä estää Nepalia kehittymästä? Monien paikallisten nuorten mielestä se on kastijärjestelmä. Maalla asuvat ihmiset ja vanhemmat sukupolvet kunnioittavat perinteitä eivätkä katso hyvällä esimerkiksi eri kastien välisiä avioliittoja. Tällaisia avioliittoja kuitenkin solmitaan yhä enemmän ja enemmän nuorten keskuudessa. Nepalilaisen kaverini täti meni naimisiin häntä alempana kastijärjestelmässä olevan miehen kanssa, eikä kaverini mummi suostu vieläkään syömään samassa keittiössä miehen kanssa. Kaikki mihin kaverini tädin aviomies koskee katsotaan saastuneeksi. Ja saastamisesta puheen ollen, myös kaikki, mihin nainen jolla on kuukautiset koskee, katsotaan saastuneeksi eikä naisilla ole kuukautisten aikana mitään asiaa keittiöön. Missä sitten on länsimaalaisen ihmisen paikka tässä kastijärjestelmässä? Me olemme pohjasakkia. Meillä on kuitenkin rahaa, joten yhtäkkiä useammat haluavatkin olla kaverimme.

Lopuksi haluan vielä kertoa, miten erosimme amerikkalaisen rouvan kanssa ja mihin tulokseen päädyimme väittelyssämme siitä, kannattaako ottaa jalat alleen saman tien jos elämä täällä ei vastaakaan odotuksia.  Itse olen sitä mieltä, että kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta paikallisiin tapoihin on sopeuduttava. Pohtiessani tätä aloin raapia päätäni ja kun nainen kysyi mikä mua vaivaa vastasin, että rakkaat täini käyvät joskus levottomiksi aamuisin. Nainen katsoi minua kauhistuneena ja kun hänen puhetajunsa palasi hän karjaisi ”Sinulla on täitä?? Mikset ole sanonut mitään?? Nyt meille kaikille tulee täit!”

Paras tapa suojautua täiltä: pidä tukkasi lyhyeenä.

Nyt tuli minun vuoro paeta. Poistuin huoneesta mahdollisimman nopeasti, keräsin tavarani ja lähdin takaisin lastenkotiin. Täällä matot ovat likaisia, tytöt raapivat jatkuvasti päätään ja suihkussa käydään hyvällä tuurilla kerran viikossa, koska vettä ei ole. Se on meidän arkea.




tiistai 11. lokakuuta 2011

Here I live!


Hyvin nukutun yön jälkeen herään siihen, että tytöt vaihtavat vaatteitaan ja kuiskailevat sänkyni vieressä. Judon oppitunti on ohi ja kello on seitsemän. Orpokodin väki on valvonut jo pari tuntia, mutta minä, länsimaalainen unikeko ja tunnetusti kaikkea muuta kuin aamuihminen pyörin sängyssä yleensä puoli kahdeksaan.  Ajatus aamukahvista hiipii vielä nukkuvien aivojeni taka-osasta, mutta murahdan ja koitan tunkea sen takaisin takaraivoni syvyyksiin vielä pariksi kuukaudeksi.

Menen yläkertaan. Siellä sijaitsee oleskelutila, jossa lapset tekevät läksyjä, katsovat telkkaria ja hengailevat vapa-ajallaan. Saan eteeni pienen kupin erittäin makeaa juomaa, jota täälläpäin kutsutaan teeksi. Kuukauden jälkeen huomasin, että se on yhtä addiktoivaa kuin palvomani kahvikin. Verensokerit kuosiin siis heti aamusta!

Oleskelutila



Meidän keittiö... ja sinne tänään ilmestynyt mies...


Lapset tekevät loput edellispäivän läksyistä samalla kun minä yritän näyttää pätevältä ja auttaa heitä parhaani mukaan. Pian siirrymme tyttöjen kanssa katolle, sillä on aika kammata ja letittää hiukset. Isommat eivät apuani huoli, sillä minä en osaa heidän mukaansa kammata hiukset hyvin. Ne katsokaas kuuluu repiä kampaa ja päänahkaa säästämättä. Pienimmät kuitenkin seisovat jonossa ja esittävät minulle päivän kampaustoiveensa. Isommat tytöt katsovat kritisoivasti vierestä kun minä hellästi harjaan 5-vuotiaan Anitan hiukset. Mieluisin ajanviete täällä (erityisesti vapaapäivinä) on etsiä täitä toisten päistä. Kyllä, minustakin on ajan myötä tullut tässä suhteessa lastenkodin täysvaltainen jäsen. Viikonloput kuluvat nopeasti ja mukavasti ottaessa aurinkoa ja penkoessa hiuspehkoja talomme katolla.

Takaisin arkipäivään. Hiusoperaation jälkeen on aika siirtyä alakertaan ja syödä riisiä sekä linssikeittoa. Lastenkotimme asukkaat saavat syödä niin paljon riisiä kuin heihin mahtuu. Joskus ihmettelenkin kuinka paljon riisiä mahtuu pieneen 7-vuotiaaseen poikaan.. Viisi kiloa? Täällä oleskelevilla vapaaehtoisilla on teoria, että riisissä ja linssikeitossa on eräitä riippuvuutta aiheuttavia aineita, sillä ihmiset täällä näyttävät syövän riisiä päivin illoin mielellään. Joskus taas ei ole muita vaihtoehtoja.

Vietyäni lapset kouluun hengailen vapaasti neljään asti. Yleensä menen Thameliin tapaamaan muita vapaehtoisia ja niin.. syömään. Kun  koulun kello soi kello 16, odotan lapsia kouluportilla. Suurella vaivalla saan koko porukan kasaan, sillä vanhemmat pojat häviävät aina koulun takapihalle pelaamaan pingistä. Kävelymatkoillamme laulan yleensä joitain länsimaisia lauluja. Pikkuhiljaa tämä tapa tarttui myös lapsiin. Nykyään suurin osa lapsista hyräilee mukanani Shakiran ”Wakawakaa”. Seuraava askel on opetella joku suomalainen biisi.

Lapset matkalla koulusta kotiin

Matala 4-kerroksinen majamme, HOPAD


Illalla suurin osa ajasta kuluu läksyjen teossa.  Minun lisäksi projektissamme on kaksi muuta vapaaehtoista. Molemmat ovat kuitenkin syntyperältään nepalilaisia, joten he pärjäävät huomattavasti paremmin kuin minä. Vaikka minulla on nepalin alkeet kutakuinkin hallussa, niillä ei kovin pitkälle päästä kun lapset tulevat kysymään apua esseen kirjoittamisessa nepalin kielellä.  Onneksi pystyn auttamaan heitä kaikissa muissa aineissa, sillä he käyvät englanninkielistä koulua ja kaikki läksyt ovat englanniksi. Viidennen luokan matikan läksyjen kanssa ei ollut myöskään tähän asti mitään ongelmaa, mutta olenhan minä aina ollut nero matikassa.

Iltaisin tykkään kiivetä katolle ja katsoa pimeäntuloa. Talomme sijaitsee kukkulalla kaupungin laidalla ja täältä näkyy hyvin osa Kathmandu-laaksosta. Katoltamme näkyy myös Apinatemppeli kaukana toisella puolella laaksoa. Sen takana alkavat kukkulat, joiden takaa paljastuvat ihanan korkeat Himalajat, joita valaisee horisontin taakse laskeva ilta-aurinko. Näky on sekä innostava että rauhoittava samaan aikaan. Kun pimeä hiipii pikkuhiljaa laaksoon, kaupungin valot syttyvät ja taivaalle ilmestyy kuu ja tähdet. Olemme kaukana isoista teistä, joten liikenteen ääniä ei kuulu. Puolen tunnin päästä yhtäkkiä huomaan, että ulkona on täysin pimeää. Auringonlasku täällä on huomattavasti nopeampi kuin Suomessa. 

Leijat Katmandun yllä


Laskeudun katolta takaisin kolmanteen kerrokseen, jossa lapset katsovat telkkaria ja tekevät kuperkeikkoja lattialla. Joskus tuntuu, että inhoan näitä pieniä hirviöitä. Joskus tuntuu etten pysty olemaan erossa niistä. Päivä päivältä tämä paikka tuntuu enemmän ja enemmän kodiltani.

Projektissamme on yhteensä vajaa 20 kouluikäistä lasta ja kolme noin vuoden ikäistä vauvaa. Vanhimmat lapset auttavat pienten lasten hoidossa, ruokkivat vauvoja ja vaihtavat rättejä, joita täällä käytetään vaippoina. Aluksi kun olin innokas oppimaan miten vaipanvaihto nepalilaisittain tapahtuu, järkytyin kun kuulin ettei lapsia pestä koko operaation aikana. Minulle kuitenkin selitettiin, että jos vauvat pestäisiin joka kerta kun he tekevät tarpeensa rättiin, heille tulisi liian kylmää. Että näin…

Didi eli projektin isännän sisko, jonka Sima-tytär asuu myös talossa

Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä lämmintä vettä ei orpokodissamme ole. Kaikennäköinen itsensä siistiminen tapahtuu kylmän veden alla. Ota tai jätä.  Kesällä raikkaan kylmä suihku on tietysti tervetullut piristys kuumaan päivään. Tänään taas käydessäni kylmässä suihkussa olin varma että sydämeni pysähtyy. Kylmään veteen kuitenkin tottuu nopeasti, kun tietää että suihkun jälkeen voi mennä katolle venyttelemään auringon paisteeseen. Katsotaan mitä talvi tuo tullessaan.

Upeat saniteettitilamme 

Dashain, hindujen suurin festivaali. Kuvassa tika isketään projetin isännän otsaan


perjantai 23. syyskuuta 2011

Elämämme kuvina
































Nepalilaisesta liikenteestä...


Suomi. Okei, tarkennetaan... Leppävirta. Kaksi autoa ajaa talomme ohi tunnin sisällä. Heitän rinkkani takakonttiin ja lähdemme ajamaan kohti Helsinki - Vantaa -lentoasemaa. Liikenneympyrässä joudumme jarruttamaan. Sitä kutsutaan ruuhka-ajaksi Leppävirralla.

Vain kaksitoista tuntia myöhemmin istuin nepalilaisen taksin kyytiin. Pieni valkoinen Suzuki päästää pari epäilyttävää pierua ja kuski painaa kaasua. Muutaman kauhistuttavan sekunnin jälkeen minulle selviää, että meidän kuuluukin ajaa tien vasemmalla puolella. Huh, kuskini ehkä onkin luotettava. Ikkunat ovat apposen auki ja yhtäkkiä jokin haisee niin pahalle, että tekee mieli oksentaa. Nenän tunkeminen taksikuskini kainaloon olisi todennäköisesti paljon miellyttävämpi kokemus. Tajuan, että ajamme mätänevän roskakasan ohi.  Nepalissa näköjään jätehuolto toimii hyvin yksinkertaisesti, heitä minne huvittaa! Täällä kukaan ei taida menettää yöuniaan siitä, ettei muistanut kierrättää muoveja viime viikolla. Kuski ratkaisee hajuongelman sytyttämällä suitsukkeen auton sisällä.

Tältä näyttää Kathmandun tiet bussista katsottuna.


 Ajotiet ovat täynnä autoja, busseja, pakuja ja moottoripyöriä. Eikä kaistoja tunneta. Kaikki tunkevat ajoneuvonsa kaikkialle ja ainut sääntö tuntuu olevan se, ettei sääntöjä ole. Tööttääminen on loputonta, ikään kuin kuskit kilpailisivat keskenään siitä, kuka tööttää kauemmin ja ärsyttävämmin.

Teiden laidoilla näkyy ihmisten lisäksi lehmiä ja koiria. Koirat pää-asiallisesti makaavat tai istuvat keskellä tietä. Lehmät taas vaeltelevat edestakaisin ja mussuttavat kaikkea mitä eteensä sattuvat saamaan. Ihmiset ärsyyntyvät koirista, potkivat niitä ja häätävät ne tiehensä. Lehmät, pyhät eläimet, saavat kuitenkin levyttää vapaasti missä huvittaa. Jos sillalla eteesi sattuu eksymään jättisonni, jota huvittaa tällä hetkellä seisoa keskellä ajokaistaa, tuijottaa jokea ja välillä karjaista laiskasti "ammuuuu", mitä se sulle kuuluu? Se on pyhä eläin, anna sen olla, kierrä se menemällä vastakaistalle oman henkesi kaupalla.

Vietettyäsi muutaman päivän Nepalissa olosuhteet pakottavat käyttämään julkisia kulkuneuvoja ja mikäs sen hauskempaa. Nepalilaiset täytteenahdatut pakut ruuhka-aikana on ehdottomasti yksi asia mitä tulen ikävöimään palattuani Suomeen. Kuvitelkaapa Tampereen Hämeenkadulle pakun, joka olisi tupaten täynnä ihmisiä (kerran laskettiin 42 henkeä)! Ja nyt kuvitelkaa Aamulehden yleisökirjoitusten osaston työntekijän ilmeen seuraavana päivänä saatuaan postitse miljoona valitusta siitä miten joku kehtaa vielä kutsua Suomea hyvinvointivaltioksi. 

Bussin katolla matkustaminen on hauskaa kunhan muistaa varoa sähköjohtoja.


...ja pitää tiukkaasti kiinni!


Jokaisessa pakussa täällä on ikioma pakupoika, joka myy lippuja ja huutaa pysäkillä ihmisiä pakuun. Eräs tuntemani "pakupoika" on iso äijä imagolaseissa, joka huutaa kuin tyttö päätepysäkin nimeä "Rathnapark, Rathnapark!!!!" Kaikennäköistä sitä näkee. Viime viikolla eteeni sattui pakupoika joka oli korkeintaan 16-vuotias, mutta jonka silmät punotti ja väkevä haisi metrien päähän. Hyvin se kyllä hommansa hoiti. Joskus pakupojan vastuullisiin tehtäviin kuuluu myös oven kiinnipitäminen ajoaikana sillä kaikki ovet eivät suinkaan toimi. Mutta sehän tarkoittaa vaan sitä, että enemmän ihmisiä mahtuu kyytiin!

Aluksi kaikki mikä tapahtuu ajoteillä vaikuttaa sekasorrolta. Kuukauden täällä olemisen jälkeen ymmärrän, että tämä kyseinen sekasorto onkin oikeastaan erittäin hallittu liikenne. Päätin laatia pienen listan perussäännöistä.

1. Jos auto tööttää, se ei suinkaan pyydä sinua väistämään. Se ainoastaan tiedottaa sinulle, että nyt se ohittaa sinua eikä sinun tarvitse oikeastaan vaivautua tekemään mitään.

2. Jos olet bussissa ja bussipoika koputtaa bussin seinää kahdesti, se on merkki kuskille, että nyt saa mennä. Yksi koputus meinaa taas pysähtymistä.

3. Jos olet liikkeellä moottoripyörällä, voi mennä käytännössä mistä vaan, kunhan muistat töötätä.

4. Missä tahansa liikutkaan, aina pitää olla valmis jarruttamaan.

5. Jos liikut Kathmandun ulkopuolella, käsitettä "vastakaista" ei ole olemassakaan.. kunnes vastaan ilmestyy joku ajoneuvo. Aina kuitenkin pitää varoa vastaantulevia rekkoja ja busseja. Jos sellainen tulee vastaan vuoristoisella pikkutiellä, pitää keksiä tapa miten voitte ohittaa toisanne tippumatta rotkoon. Jos olet bussissa ja vastaan tulee toinen bussi, se vasta hauskaa onkin!

Tältä tie näyttää Kathmandun ulkopuolella.


Nauti kyydistä.

Mitä tulee kävelijöihin, jos haluat ylittää tien, ylitä se. Tähän mennessä en ole nähnyt yhtäkään (toimivaa) liikennevaloa pääkaupungin seudulla. Ylittäminen tapahtuu periaatteella: katso vasemmalle, ylitä puoleenväliin. Jää odottamaan keskelle tietä että toiseltakin puolelta kukaan ei ole ajamassa päällesi ja kävele rauhallisesti toiselle puolelle tietä.

Hulluin tähän mennessä näkemäni tie on tie, jonka lapset kulkevat orpokodista kouluun. Jos yöllä sataa, aamulla tien sijaan on vain iso mutalampi. Maanjärjestyksen jälkeen täällä on satanut neljä päivää putkeen, joten mutalampi muuttui melkeinpä ylittämättömäksi. Tiedä kumpi on vaarallisempaa, kävellä ylä- vai alamäkeen. Lapset käärivät housunlahkeensa ja lähtevät nöyrästi ylittämään tämän kilometrin pituisen mutahelvetin. Itse koen, että luistelun harrastamisesta talvisin Suomessa on ollut ehdottomasti hyötyä, sillä liukkaan mutatien alistaminen on taitolaji johon Mikael Granlundkaan ei aina pystyisi.

Tältä tiemme näyttää sateen jälkeen. Pahoittelen kuvan laatua, mutta samanaikaisesti pystyssä pysyminen JA kuvaaminen oli liian vaikeaa.


torstai 15. syyskuuta 2011

Langtang. Hurjaa kyytiä ja armotonta kiipeilemistä.


Kolmen viikon Nepalissa olon jälkeen päätin, ettei maan upeista trekkausmestoista kannata jäädä uneksimaan, joten tuumasta toimeen ja menoksi!

Langtangin kansallispuisto on kivenheiton päässä. Se sijaitsee vain reilu sata kilometriä kaupungista ja sen polut johdattavat trekkailijoita jopa kuuden tuhannen metrin korkeuteen. Langtang on myös yksi vihreimmistä trekkauspaikoista Nepalissa, kun taas esimerkiksi kuuluisat Annapurna ja Everest ovat kivisiä ja luonto siellä on karua. 

Kymmenen tunnin matka Kathmandusta Langtangiin on sinänsä jo kokemisen arvoinen asia. Kyllä, matkustimme 117 km kymmenessä tunnissa! Uljas ajoneuvomme on ilmeisesti suunniteltu pieniä ihmisiä varten, sillä penkit olivat normaalia kapeampia ja jalkatilaa oli huomattavasti vähemmän kuin eurooppalaisessa bussissa.  Ja niin sitä mennään. Takapenkillä meidän lisäksi viisi ihmistä, kahden hengen paikoilla istuu aina vähintään kolme henkeä, keskikäytävä on lastattu täyteen kivi- ja vehnäsäkillä, takakontti on täynnä vuohia, katolla parinkymmenen ihmisen lisäksi myös kanat ja vuohet nauttivat kyydistä. Nepalilainen radio pauhaa täysillä ja kaikki puhuvat kovaan ääneen.

Tie on katastrofaalisessa kunnossa ja jokaisen pompun kohdalla huomattavasti minua pitemmän matkakumppanini pää osuu kattoon. Välillä bussimme pysähtyy, koska vastaantuleva ajoneuvo jumittui mutaan eikä vastakaistoja ole.  Jengi kantaa pikkukiviä pyörien alle käsin. Tunnin yrittämisen jälkeen kuuluu riemuhuutoja, auto jatkaa matkaansa ja nyt on meidän vuoro ajaa täysin samasta kohdasta. 


Maavyöry. Matkustajat tavaroineen jatkavat kävellen.


Kun kuljet bussilla pitkiä matkoja ja olet elämänhaluinen ja herkkä ihminen, tee itsellesi palvelus äläkä katso ikkunasta! Näet jyrkän pudotuksen joten sydämesi lakkaa lyömästä hetkeksi ja alat laatia päässäsi pakosuunnitelman, ihan varmuuden vuoksi. Olkapääsi vasten kuorsaava nepalilainen kuitenkin viis veisaa maisemista.. ja kovasta musiikista.. ja siitä että olkapääsi on puutunut. Maassa maan tavalla, joten nojaat toisella puolella istuvaan matkustajan olkapäähän ja yrität rentoutua jatkuvasta pomppimisesta huolimatta.
Puolessa välissä tie on poikki, joten kaikki lastautuvat kuulaasti tavaroineen ja jatkavat kävellen.  Meille kerrotaan, että on tapahtunut maavyöry joten ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kävellä eteenpäin, jossa vähän matkan päässä meitä odottaa toinen bussi. Ihmiset kävelevät purojen ja kivien yli. Kävellessäsi jättiläiskivien ja vesiputousten läpi mietit itseksesi: ”Tässä oli joskus tie… NOOOOOT.”

Päästyämme perille yllättävän ehjinä (muutamaa mustelmaa lukuun ottamatta) vedimme kunnon yöunet, sillä seuraavasta päivästä lähtien luvassa oli aika pitkälti ylämäkiä. Tässä tulee karu totuus kiipeilystä, se on rankkaa! Heti alussa meitä odotti jyrkkä nousu 2500 metrille joka sitten kestikin 4-5 tuntia. Huipulla oli aivan upeaa!  Pienet vuorijoet liittyivät isoon Langtang-jokeen, jota korkeuden takia ei pystynyt näkemään, ainoastaan kuulemaan. Taas pari sydämenlyöntiä jäi väliin maisemien ja tunnelman takia.





Kuulostaa varmaan idylliseltä: siinäpä seisot vuoren huipulla upeiden maisemien saartamana omien ajatuksiesi kanssa. Keskityt siihen, että ikuistat mieleesi joka ikisen puron, pilven, kukan, matkalla näkemäsi kurkun.. (kurkkuja kasvaa kaikkialla!). Ja paskat! Kiipeät ylös kuin hullu, pysähdyt kolmen minuutin välein koska et saa henkeä. Reppu ja makuupussi painavat ja tekee mieli heittää ne edessäsi kävelevän selkään ja huutaa: ”Kanna mut ylös, idiootti!”

Ylhäällä sydämesi kyllä skippaa pari lyöntiä muttei suinkaan maisemien kauneuden takia, vaan ylirasituksen! Korkeasta paikasta johtuva pahoinvointi alkaa jo tuntua ja vaikka maha murisee, nälkä häviää saman tien kun ajattelee aterian seuraamaa pahoinvointia. Koittakaahan valloittaa vuori kolmen keksin voimalla!

Nuudelisoppaa omnomnom.


Illalla, kun olet perillä, huomaat että kesä onkin yhtäkkiä poissa ja pitää nukkua makuupussissa takki päällä ettei yöllä tulisi kylmää. Nautit kuitenkin lämpimän aterian, käperryt huovan alle kirjan kanssa ja tutustut muihin trekkaajiin. Kerrotte itsestänne ja omista kokemuksista Nepalissa, mutta mahan kurniessa kaikki puheenaiheet kuitenkin päätyvät ruoasta keskustelemiseen! Viikon seitsemännen nuudelipaketin jälkeen suljet silmäsi ja kuvittelet salaatteja, pihvejä, pizzoja, tortilloja…

Kahden päivän kiipeilemisen jälkeen pahoinvointini lisääntyi huomattavasti joten kolmantena päivänä oli tauon paikka. Tom jatkoi ylös, itse jäin Langtangin kylään nauttimaan vuoristoisista maisemista ja ihmisistä. Tutustuin nepalilaiseen nuoreen sotilaaseen, joka kertoi minulle omasta elämästään ja nepalilaisten nuorten elämästä ylipäänsä. Hän myös esitteli minulle kylän ja joitakin sen asukkaita. Päädyimme erääseen perheeseen syömään maailman parhaita perunoita jakkijuusto-chilikastikkeen kanssa ja keskustelemaan elämästä vuorilla.

Perheen naiset laittavat ruokaa.

Tiukka mummeli polttaa ketjussa!


Tämän takia kannatti kiivetä! Olin yksin tässä pienessä vuorikylässä paikallisten asukkaiden kanssa ja se oli parhaimpia päiviäni Nepalissa! Tutustuin ihmisiin, jotka puhuvat yhteensä kaksi sanaa englantia, mutta jotka toivottivat minut tervetulleeksi heidän kotiinsa ja vaatimattomaan elämäänsä. En katunut pätkääkään, etten lähtenyt kiipeämään ylös ja kärsimään pahoinvoinnista, sillä en menettänyt mitään, mutta löysin paljon tästä Langtangin pienestä kylästä. Vaatimattoman mutta niin herkullisen aterian jälkeen saimme juoda perinteiset nepalilaiset maitoteet ja poltimme hiljaa tupakan.  Illalla kun pääsin takaisin majapaikkaan, Tom odotti siellä onnellisena saavuttuaan 4500 metrin korkeuden.

Minä ja matkakumppanini Tom tyytyväisinä matkalla alas!

Matkustajat pelastavat meidän bussin köyden avulla!!

Matkamme takaisin oli huomattavasti helpompi. Etenimme hitaasti välillä pysähtyen ja levytellen isoilla kivillä. Välillä vedimme torkut majapaikkojen penkillä. Viimeisessä pysähtymispaikassa palkitsimme itsemme omenapiiraalla ja maapähkinävoilla, tunnelma oli katossa. Kun saavuimme viimeiseen määränpäähän, oli viimeinkin rakshin paikka.  Niin vahvaa rakshia kuin siinä iltana Langtangissa en olekaan tähän mennessä juonut. Puoli lasillista vei meidät unten maille kolmessa minuutissa. ”Täydellinen päätös täydelliselle viikolle”, ajattelin. Vaan ei, seuraavana päivänä piti ajaa takaisin Kathmanduun. Bussimme jumittui ylämäkeen vain 10 minuuttia lähdön jälkeen. Köysi kiinni bussin etuosaan ja kaikki miehet valmiina vetämään!  Loppumatka meni kuitenkin leppoisasti, vieressäni istuvan  matkustajan oksennellessa ikkunasta koko sen kymmenen tunnin ajan…

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Ikimuistoinen viikonloppu Chitwanin kansallispuistossa


Toinen viikko Nepalissa. Kohokohta oli ehdottomasti meidän matka Chitwaniin, jolloin sai vaan relata ja syödä hyvää ruokaa.  Viikonloppuun mahtui nyrkin kokoisia hämähäkkejä, elefanttikeskuksesta paenneita elefantteja, rannalla auringonottoa harrastavia krokotiileja ja paikalliseen varastoon majoittuneita käärmeitä.
Matka alkoi torstaina aamulla kun änkäsimme pieneen pakuun ja suuntasimme kohti vuoria. Kaduilla oli hiljaista ja tyhjää, sillä koko Nepalissa oli siinä päivänä lakko. Tiemme nousi aina vaan korkeammalle ja korkeammalle kunnes ajoimme valkoisten ja viileiden pilvien halki. Auringon noustessa korkeammalle pilvet haihtuivat. Nepalin luonnon kauneus aiheuttaa silloin tällöin minulle rytmihäiriöitä, eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Pieni tiemme kulki joen varrella valtavien vihreiden vuorien keskellä.  Silloin tällöin vuorten rinteillä näkyi temppeleitä ja riisiviljelmiä. Pienet sadepilvet takertuivat vuorten huipuilla kasvaviin puihin. Näky on uskomaton! Kunpa voisin katsella nyt kuvia siitä päivästä, mutta fiksuna tyttönä unohdin kameran laturin ja kamerani akku kieltäytyi yhteistyöstä melkeinpä heti matkan alussa.


Torstain kohokohta oli ehdottomasti koskenlasku! Puolenpäivän aikoihin pysähdyimme pienen puurakennuksen viereen. Yhtäkkiä maassa oli kymmeniä pelastusliiveja, airoja ja kypäriä ja koko porukka ryntäsi niiden luo salamannopeasti. Laskimme jyrkkiä portaita kohti rantakivikkoa ja minulla alkoi pikku hiljaa olla pupu pöksyissä. Kun perämiehemme  (äijä näytti kunnon ammattilaiselta) alkoi selittää meille miten tulee käyttäytyä jos putoaa veneestä, olin varma etten tule selviämään tästä! Koitimme tyttöjen kanssa olla miettimättä tulevia vaaroja ja keskityimme laittamaan australialaisuimarit paremmuusjärjestykseen ulkonäön perusteella… ei  auttanut.

Päästyämme veteen huomasimme, että pelkäsimme turhaan. Vesi oli viileä, tuuli lämmin ja oppaamme erittäin hauska ja ammattitaitoinen tyyppi.  Veneessämme oli muutama ulkopuolinen ihminen. Mm. yksi nainen varoitti meitä heti alussa, että silloin tällöin hän tykkää karjua täysillä ”OMG WE’RE GONNA DIEEE!”, ja niin hän teki aina ison aallon iskiessä. Tämä teki matkastamme vain hauskemman.  Meloimme yhteensä kaksi tuntia ja puolessavälissä pysähdyimme pienelle hiekkarannalle, jossa iso kasa vuohia otti aurinkoa. Kun kaksi tuntia melontaa oli ohi, vaatteemme olivat likimärät, housumme täynnä hiekkaa ja mahalaukut kiljuivat ruokaa.  Ei kun suihkuun, daalbhattia naamaan ja matka jatkuu.


Seuraavana aamuna heräsimme kuudelta ja suuntasimme joen rannalle, jossa meidät pistettiin kahteen pitkään ja erittäin kapeaan kanoottiin. Ja taas sitä kuumotettiin vedessä olemista, sillä kanoottimme reuna tuntui kallistuvan aina vaan enemmän ja enemmän.  Tällä kertaa tunnelma oli kuitenkin täysin erilainen kuin ennen melontaretkeä. Taivas oli harmaa, vesi rauhallinen ja rannoilla oli hiljaista. Vähän ajan päästä asutusta ei enää näkynyt. Ainut ääni minkä kuulimme, oli hiljainen kolahdus kun airomme osui veteen ja nepalilainen oppaamme hyräili hiljaa lauluja.

Rantauduimme ja jatkoimme matkaa jaloin. Näimme aika vähän eläimiä, ainoastaan apinoita ja paljon punaisia ötököitä, joita tuntui olevan kaikkialla. Jotkut näkivät sarvikuonon ja koko ryhmä ryntäsi samaan kukkulaan tuijottamaan miten se kylpee. Itse kun en ole aamuihmisiä, en osannut olla tarpeeksi ketterä oikealla hetkellä ja näin ainoastaan sarvikuonon jättämät mehevät paskat. Myöhemmin, kun menimme norsuajelulle, näimme sarvikuonoäidin ja pienen vauvan.


Viidakon jälkeen meillä oli mahdollisuus pestä elefantit mutaisessa jokivedessä. Awesome!
Kun vierailimme elefanttien koulutuskeskuksessa, paikan ainut uros pakeni ja juoksenteli ympäriinsä isolla aukiolla. Itse en alussa tajunnut, miksi kaikki kiljuvat ja juoksevat karkuun. Myöhemmin kuulin että kyseinen komistus oli jo tappanut aikaisemmin kaksi ihmistä kylässä ottamalla heitä kärsällään ja paiskimalla maahan monta kertaa. (Älä huoli äiti, olen nyt turvassa).  Itse en kyllä oikein pystynyt ymmärtämään, miksi turistilaumat pesevät elefantteja ja ratsastavat niillä nauraen, samaan aikaan kun heidän oppaansa hakkaavat eläinparkoja ja tökkivät niitä jatkuvasta metallikepeillä.

Elefantin koulutus kestää parista viikosta kuukauteen, jolloin sen jalat mm. sidotaan paksulla narulla ja koko setti pistetään kiinni paksuun keppiin, jonka ympärillä elefantit sitten joutuvat viettämään useampia päiviä. Koulutuksen jälkeen elefantti joutuu kulkemaan samoja polkuja vuodesta toiseen selässään pari idioottia, jotka haluavat nähdä apinoita, tiikereitä ja ötököitä. Elefantit elävät reilusti yli 100-vuotiaiksi, eikä ole reilua että he joutuvat tekemään koko ikänsä näin paskaa duunia.

Palaan kuitenkin meidän matkan miellyttävimpiin hetkiin nyt. Viimeisenä iltana luvassa oli kulttuuriohjelmaa. suuntasimme koko porukalla mestaan, jossa katsoimme tanssiesityksiä. Shown jälkeen päätimme lähteä ulos ja olimmekin yömyöhään terassille polttamassa vesipiippua ja juomassa bissee. Tämän jälkeen mentiin rannalle istumaan rantatuoleille ja katsomaan upeaa tähtitaivasta. Tunnelma oli osittain hilpeä ja osittain haikea. Seuraavana päivänä suuntaisimme takaisin Kathmanduun, jonka jälkeen kaikki menisivät omiin projekteihinsa, eikä tällaisiä porukkamatkoja enää olisi.  

Matkustaessani bussilla takaisin pääkaupunkiin 30 asteen kuumudessa pölypilvien ja hullun liikenteen halki ajattelin itsekseni kuinka kiitollinen olenkaan että sain tavata muita vapaehtoisia mielenkiintoisineen tarinoineen muista maista. Joidenkin kanssa tulemme pitämään ehdottomasti yhteyttä, joitakin en näe enää ikinä, mutta tämä kokemus yhdistää  meitä aina.